Olemme pyörämatkalla läpi itäisen Saksan, viimeinen kesä, jolloin polkupyörät saa vielä ottaa purkamatta mukaan lentokoneeseen. Meidänlaisemme matkapyöräilijät tarvitsevat taakkatelineen laukkuja varten, joten pyörän pakkaaminen kuljetuslaukkuun olisi iso operaatio. Emme vielä tiedä, että seuraavalla matkalla laiva on käytännössä ainoa vaihtoehto, muutoin lähdön ja paluun hetkiin olisi varmasti sekoittunut kaihoa ja muistoja. Nyt kaikki sujuu vuosien rutiinilla, eikä mikään tunnu poikkeukselliselta.
Berliinin lentokentältä lähtiessä sataa, joten matka alkaa sadevaatteissa. Sitä ei kannata harmitella, sillä harvoin sadejakso kestää useita päiviä. Ja kun pääsemme liikkeelle, kehon ja mielen valtaa tuttu alkumatkan jännitys. Nyt se alkaa, kuukausi pyöräteillä, suurpiirteisesti suunnitellulla reitillä, ainoana rajana paluumatkan lennon aikataulu. Nautinko edelleen maisemista ja matkasta, vai onko jokin muuttanut mielen?
Ei pelkoa, tälläkään kertaa. Jo matkalla Berliinistä Trebbiniin näen ensi silmäyksen kaikesta siitä, joka pyöräillessä viehättää: Pyökki- ja mäntymetsiä, vihreitä lehtikäytäviä, joki ja rahtilaivoja. Maissi- ja parsapeltoja, niittyjä ja viljaa, ruohopaaleja. Vauraita kaupunkitaloja, isoja maatalon pihoja, kuluneita kerrostaloja. Kivettyjä pyöräteitä, vaikeasti ajettavaa mukulakiveä ja nopeaa asvalttitietä, rahisevaa soraa. Maisema menee suoraan tunteisiin.