Vaikka pyöräily- ja vaelluspäivät ovat näennäisesti täynnä tekemistä, niiden sisältö on kuitenkin yksinkertainen ja toistuva. Ruokatauot ja sää rytmittävät etenemistä ja illalla etsitään majoitusta. Silti päivän kulku on vain pinta siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Se, mitä mielessä liikkuu, on matkan ydin. Mutta ajatukset livahtavat helposti ohi, jos niihin ei kiinnitä huomiota. Siksi tarvitaan hetkiä, jolloin tarttuu tietoisesti siihen, mitä mielessä on.
Pysähtymiseen ja ajatusten tarkentamiseen ei tarvita edes matkaa, sillä samankaltaisen olemisen, ajattelun ja rauhoittumisen tilan voi järjestää missä vain. Riittää, jos pystyy olemaan jonkin aikaa aikatauluttamatta, kiirehtimättä ja tekemättä. Kun siihen lisää kävelyä tai muuta tekemistä, joka ei vaadi suorittamaan mutta antaa päivälle sopivan väljän raamin, voi saavuttaa tilan, jossa on aikaa omille ajatuksille. Silloin onnistuu tavoittamaan jotain siitä, mikä on itselle tärkeää ja tarpeellista.
Kuten Rebecca Solnit sanoo esseessään Wanderlust, kävely on tapa haaveilla, kuvitella ja kuulla itsensä. Se edistää ajattelua, sillä ulkomaailman pienet häiriöt (tauottoman keskittymisen sijasta) kuljettavat mielikuvitusta eteenpäin. Kun ajatuksilla ei ole määrättyä suuntaa, vaan niiden antaa kuljeskella ympäriinsä, ne voivat päätyä johonkin, jota olisi ollut mahdoton muutoin tavoittaa.
Liike ruokkii ajattelua, mutta myös huomion suuntaaminen. Jos haluat päästä paremmin perille siitä, mitä mielessäsi juuri nyt liikkuu, pysähdy ja hengitä. Syvenny siihen, mikä juuri tänään on ajatuksissasi. Ehkä jotain valoisaa, kannustavaa ja uutta luovaa? Tai pinttyneitä uskomuksia ja ärsyttäviä kommentteja? Anna sille nimi ja mieti, mitä se sinulle kertoo. Jos et ehdi muuta kuin nimetä mielessä pyörivän, pohdi sitä myöhemmin tarkemmin. Kun tunnistat toistuvat ajatukset ja tilanteessa vilahtelevat tunnot, löydät mielenvaltaajasi. Ja kun niillä on nimi, vaikka epämääräinenkin, niitä on helpompi käsitellä. Silloin olet olennaisen äärellä.