Mieli on ihmeellinen. Se kuvittelee, leikittelee, suunnittelee ja unelmoi kaikesta piittaamatta yhtään siitä, mikä on realistista. Aloitin juoksemisen tavalla, jota moni kehottaa välttämään, nimittäin suureellisen tavoitteen julkistamisella ja oman juoksuryhmän perustamisella. Vaikka en ollut koskaan juossut yhtään lenkkiä.
Olin kuitenkin aina salaa ihaillut juoksijoita, lukenut juoksijoista, nähnyt itseni hiekkateillä, metsäreiteillä, kotikadulla juoksemassa.
Tuntui vain liian rasittavalta oikeasti aloittaa juokseminen, tai edes kokeilla.
Kunnes olosuhteet olivat otolliset ja löytyi muitakin kiinnostuneita, ja yllytyshulluja.
Vuosi juoksutiimin perustamisesta ja juoksemisen aloittamisesta saavutimme sen, mitä alkuhuumassa tavoittelimmekin.
Meistä oli tullut juoksijoita. Eikä vain juoksijoita vaan myös maratoonareita, sillä juoksimme kaikki Tukholman maratonin vuoden kuluttua kesäkuussa.
Se, mikä oli alkanut kevyinä puheina, epärealistisen tuntuisina suunnitelmina ja unelmien kaltaisina toiveina, oli muuttunut paremmaksi kunnoksi, vahvemmaksi itsetunnoksi ja iloisiksi ilmeiksi maalissa.
Jälkikäteen ajattelen, että osatekijä yhteiseen onnistumiseen oli saamamme tuen lisäksi sopivan kokoiset tavoitteet.
Maaliin, maksiajan puitteissa. Se riittää. Se on minulle Haruki Murakamin kuvaamaa vakavaa juoksemista, vaatimus, jonka olen asettanut itselleni. Joissakin tilanteissa pikemminkin harras toive, unelma, mahdollisuuksien rajoissa. Mutta se riittää.