Kun kunto ja olosuhteet ovat kohdallaan, ei juoksemista tarvitse miettiä. Tunnetta voisi kutsua myös flowksi, joka syntyy, kun ihminen on keskittynyt kokonaan johonkin kiinnostavaan ja itselleen tärkeään ja joutuu hieman ponnistelemaan saavuttaakseen tavoitteensa. Tekeminen ei siis saa olla liian helppoa mutta ei niin vaikeaakaan, että omat taidot eivät millään tunnu riittävän. Keskittyminen vie mukanaan eikä ajan kulua edes mieti, on vain niin kiva olla kiinnostavan työn kimpussa.
Jälkikäteen ajatelleen olin tuolla Helsingin maratonilla unohtanut ajan kulun, toisin kuin niin usein tavallisella lenkillä. Mielessä ei ollut kilometrien kertyminen, vauhti tai milloin olisin maalissa, vain se, että tämähän on hauskaa, toivottavasti se ei lopu kesken.
Valitettavan usein kokemus harjoittelulenkillä on ollut juuri päinvastainen: kuinka pitkään on vielä pakko juosta, jotta saan tietyn kilometrimäärän täyteen.
Mitä sitten tekeekin, on huomattava ero siinä, keskittyykö odottamaan lopettamisen mahdollisuutta vai nauttiiko itse tekemisestä.
Flow-käsitteen isä Mihály Csíkszentmihályi myös väittää, että juuri flow-tilassa ihminen on onnellisin. Ajattelen tavoittaneeni onnellisuuden häivähdyksen tuolla 42 kilometrin matkalla.
Hyvät maisemat, ihmisiä ympärillä, mutta sain keskittyä omaan tekemiseen. Jos kaipasin virikkeitä tai tukea, ei tarvinnut kuin tavoittaa kanssajuoksijan tai yleisössä olevan katse, ja sain kannustavan hymyn vastaukseksi. Huoltopisteillä sai energian lisäksi tsemppausta. Jalat olivat kerrankin kevyet, juoksu vaivatonta ja kävelytauotkin rajoittuivat vain huoltopisteille. Mikä siinä oli lauantaipäivää viettäessä, kun ilmakin oli sopivan aurinkoinen muttei liian kuuma.
Vaivaton ja hyvin sujuva juoksu, johon olin valmistautunut pari kuukautta ja odottanut innolla viimeisen viikon ajan. Tiesin myös maratonin jälkeisen euforisen olon, suihkun jälkeisen hyvän tunteen ja kuinka rentouttavaa olisi illalla syödä ja vastata kavereiden viesteihin juoksun sujumisesta.
En voi kuitenkaan kiistää, etteikö juoksukisan jälkeiseen hyvään oloon liittyisi myös tieto siitä, että nyt kisa on ohi. Onnistuneesti. Odotuksen luoma jännitys oli purkautunut, joten mielestä vapautuu tilaa muullekin.
Mutta juoksun jälkeinen hyvä fiilis ei kuitenkaan muistuta sitä tilannetta, jossa joku pelolla odottamani on ohi. Ei, tunnelma muistuttaa pikemminkin hyvien juhlien tai hyvin menneen tentin jälkeistä oloa. Oli vähän tsemppaamista, piti valmistautua, ehkä hieman jännitti, sujuuko kaikki hyvin, mutta meni jopa paremmin kuin uskalsi odottaa.
Vaikka päivittäinen treenilenkki ei aiheuta hurmioituneita onnen tunteita, pidemmällä tähtäimellä niitä kuitenkin syntyy. Siksi monesti on tärkeämpää saada raahattua itsensä juoksemaan kuin tavoitella jatkuvia hyvän olon tunteita tai juoksijan taivasta. Sillä sekään ei synny ilman arkisia laiskuuden, turhautumisen ja niiden jälkeisen itsensä voittamisen hetkiä.