Vaellusmatkan yksi hienouksista on siinä, että käytettävissä on koko päivä, eikä tarvitse muuta kuin kävellä ja nauttia. Koska vauhti on maltillinen, ehtii katsella kaiken. Maailma näyttää erilaiselta alkavassa syksyssä tai kevään lopulla kuin keskikesällä. Voi kulkea nousevaa aurinkoa kohti tai tuntien sen lämmön selässään. Kun matkaa muutaman viikon samaan suuntaan, näkee auringon voiman myös kasvoillaan: toinen puoli on ruskeampi kuin toinen.
Rinkka selässä on toinen koti. Siinä kulkee kaikki, mitä tarvitsen: vaatteet, pesutarvikkeet, kirja ja muistikirja, jotain syötävää ja riittävästi vettä. Kamera ja puhelin ovat sivutaskuissa helposti saatavilla, samoin vesipullo ja kartta, paperisellainen. Vaikka kaiken voi tarkistaa netistä, verkko ei aina toimi ja reitin suunnittelukin pienellä näytöllä on tuskaista. Joten paperikartta kunniaan!
Vaikka rauhoittuminen hetkeen on yhteistä vaeltamiselle ja pyöräilylle, on niissä erojakin. Nopeus ja päivittäisten kilometrien määrä, kaksi pyörälaukkua yhden rinkan sijasta, erilaiset sadevaatteet. Päivittäiset maisemat, jotka vaihtuvat hitaasti kävellessä mutta nopeasti pyöräillessä. Keskustelu, joka vaelluspäivänä on aina läsnä, mutta pyörällä keskittyy tauon paikkoihin ja iltoihin. Ja pieni yksityiskohta, valokuvaaminen. Kuvia on lähes tuplamäärä vaellusmatkojen jälkeen, sillä kynnys pyörän pysäyttämiseen kuvia varten on korkeampi. Sen sijaan kävellessä riittää hetken tauko ja matka jatkuu ilman, että kuvaamisella on juuri edes vaikutusta vauhtiin.
Jos nyt vauhdilla on kävellessä edes merkitystä. Ainakin selvästi vähemmän kuin pyöräillessä, jossa nopeuden näkee koko ajan mittarista. Kävellessä vauhti on suhteellinen käsite. Italiassa riittää, että ehtii lounaalle ennen siestaa ja majapaikkaan ennen kuin hämärä alkaa muuttua pimeydeksi. Siinä välissä on aikaa kaikkeen muuhun: veden välkkeen ihailuun, rannan kivien ja simpukoiden katseluun ja aaltojen kohinan kuunteluun. Jos on erityisen kuuma, voi käydä vilvoittelemassa vedessä ja kävellä veden rajassa paljain jaloin.
Ja kun hiekka alkaa kyllästyttää, voi siirtyä rantateille ja -bulevardeille. Välimeren rannalla voi kävellä mäntymetsässäkin, Adrianmeren rannalla kylät ovat kasvaneet kiinni toisiinsa niin, että rannikko tuntuu olevan yhtä pitkää katkeamatonta rantakaupunkia. Mutta se, mikä niitä yhdistää, ovat aurinkovarjot ja -tuolit. Yksivärisiä ja raidallisia, kankaisia ja niinisiä, avattuja ja kiinni olevia. Turkoosit, keltaiset, oranssit ja vihreät varjot vuorottelevat valkoisen ja vaalean ruskean kanssa. Aurinkovarjojen ja tuolien värit ovat kiehtova vastakohta aamun ja päivän siniselle merelle, joka vaihtuu ilta-auringossa hopeisena välkkyväksi. En voi ohittaa yhtään kuvauksellista rantaa ilman muutaman kuvan ottamista. Kotona ne palauttavat mieleen lämmön, värit, meren ja kaiken sen, mitä ihmisten välillä tapahtuu matkan aikana.