Tunnustan, kävelen edelleen kesken juoksun. Aiemmin selitin sitä sillä, että kunto ei riitä. Nykyään ajattelen, että kyse on enemmän tavasta. Siitä, että alkaa vain tulla sellainen olo, että pitäisi kävellä.
Että pitäisi. Kun on ollut tapana. Koska se on helppoa, ja tuttua.
Vaikka ei tarvitsisi.
Juoksemisessa on yllättävän paljon kyse ajattelusta ja mielen hallinnasta, ei vain fyysisestä kunnosta. Samat uskomukset, ajatusvirheet, jumiutuminen johonkin ja sisäinen puhe, jotka valtaavat mielen muutoinkin ovat tietenkin läsnä myös lenkeillä.
Jaksaako, pystyykö, viitsiikö. Huvittaako, ylittääkö mukavuusalueen rajan. Eivätkö jalat jaksa, hengästyttääkö liikaa, eikö aika kulu ollenkaan.
Jaksamattomuuden tunnetta on kahdenlaista. Fyysinen kokemus, joka syntyy siitä, että tekee jotain kuntonsa ylärajoilla, eikä jaksa roikkua rajalla puhumattakaan sen ylittämisestä, vaan antaa periksi usein jo ennen kuin reidet huutavat, jalat meinaavat pettää tai henki loppuu. Mutta vielä yleisempi on henkinen jaksamattomuus, jonkinlainen haluttomuus venyä tai kestää rasitusta pidempään kuin ennen.
Siksi juoksee aina saman lenkin, samalla vauhdilla, usein jopa samalla reitillä, sillä se on helppoa, ja kuitenkin tuntee tekevänsä jotakin, olevansa ihminen, joka juoksee. Vaikka juokseminen on keino pitää kuntoa yllä tai nostaa sitä, se on samalla vahva osa identiteettiä, sitä, kuka haluaa olla ja millaiseksi tulla.
Mutta noissa tilanteissa sitä ei kuitenkaan välttämättä kutsu itseään juoksijaksi. Sanoo ehkä, että käyn lenkillä, juoksen muutaman kerran viikossa. Hölkkäilen.
Miksi juoksemista kutsutaan eri nimillä vauhdista riippuen? Opin jo ensimmäisenä juoksuvuonna, että hölkkääjät ovat niitä, jotka juoksevat kilometrin hitaammin kuin viidessä minuutissa. Kuuluin, ja kuulun edelleen, tuohon ryhmään, mutta ajattelen toisin.
Kaikki, jotka juoksevat, vauhdista riippumatta, ovat juoksijoita. Ei hitaampia kävelijöitäkään kutsuta esimerkiksi löntystelijöiksi, vaikka jotkut etenevät tunnissa neljä kilometriä ja toiset vähintään puolet enemmän. Mäkisellä reitillä ja maastossa rinkka selässä vauhti tippuu vieläkin, mutta silloinkaan ei kävelijän (tai vaeltajan, patikoijan) nimi muutu yhtäkkiä toiseksi.
Vaeltaminen ja patikoiminen kuvaavat enemmänkin maastoa ja olosuhteita, kuin kulkijan vauhtia.