Jossain vaiheessa havahduin siihen, että mieli askaroi helpommin sen parissa, miksi juuri tänään olisi parempi olla lähtemättä lenkille kuin päinvastaisen kanssa. Joskus pohdinta alkoi jo aamulla:
”Tänään on niin paljon palavereita, ettei varmaan illalla jaksa juosta.”
”Opettaminen vie niin paljon energiaa, että kannattaa vain palautella illalla seuraavaa työpäivää varten eikä lähteä rehkimään.”
”Niin paljon tekemistä kotona, ettei nyt ehdi lähteä lenkille.”
Sen sijaan syyt sille, miksi kuitenkin olisi kiva juosta, loistivat poissaolollaan. Tai oikeammin, ne hautautuivat välttelyajatusten alle, ja sisäinen sohvaperunani nosti heti päätään.
Prokrastinaatio, tarpeellisen tekemisen vitkuttelu, aloittamisen kanssa vetkuttelu ja jatkuva lykkääminen iskee kiinni heti, kun sille antaa tilaa. Ainakin minun elämässäni se on aina odottamassa sopivaa hetkeä.
Ilmiössä ei ole kyse laiskuudesta tai turhan työn välttelystä, vaan mielen sisäisestä kamppailusta itsensä kanssa.
Onko tämä liian rasittavaa? Eikö juuri nyt huvita, vaikka tietää tekemisen tärkeäksi ja aikataulukin on tiukka? Tai ehkä tilanne tuntuu ristiriitaiselta, pelottavalta tai onnistuminen epävarmalta.
Tunnistan vitkuttelun vaikutuksen monesta tilanteesta. Mutta mitä enemmän tekemistä välttelee, sen kiireempi sen kanssa tulee ja lopputulos kärsii. Kukapa ei olisi lykännyt opinnäytetyön tai raportin kirjoittamista, siivoamista tai jättänyt matkatavaroiden pakkaamista viime hetkeen. Mikä tahansa tekeminen, jonka dead line ei ole heti käsillä, on altis lykkäämiselle.
Muta että juoksukin, asia, jonka on itse valinnut, jota haluaa tehdä ja jota pitää tärkeänä?