Haruki Murakami kutsuu kirjassaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta vakavaksi juoksemiseksi sitä, että kuukaudessa kertyy 250 km. Sitä pidetään usein pitkän matkan treenaamisen alarajana, mutta moni tavoitteellisesti harjoitteleva juoksee selvästi enemmän.
En ole päässyt siihen koskaan, mutta pidän silti juoksemistani (tuota juoksuksi nimittämääni hitauden ja kävelyn yhdistelmää) vakavana. En vain siksi, että Murakamin tavoin ajattelen, että olennaista juoksemisessa on, että täyttää vaatimukset, jotka on asettanut itselleen. Kyse on aiemmin mainitsemastani identiteetistä.
Tunnen monenlaisia juoksijoita. Kunnianhimoisia, jotka tavoittelevat entistä kovempia suorituksia ja miettivät tarkkaan, mitä tehdä, miten ja milloin. Unelmoijia, jotka käyvät lenkillä satunnaisen säännöllisesti, enemmän sään kuin ohjelman mukaan. Niitä, jotka odottavat että kunto paranee, kunhan sitä vain ajattelee juoksemista joka päivä ja lukee mitä kaikkea sen eteen voisi tehdä. Elämänmuutoksen tekijöitä, jotka aloittavat sopivan pienesti (juuri niin kuin ohjeet tai personal trainer on sanonut), jatkavat sitkeästi säästä ja kiireistä huolimatta, osallistuvat juoksutapahtumaan ja hymyilevät iloisena maalissa, sillä kaikki meni juuri niin kuin oli tarkoituskin. Eivätkä tyypit tähän lopu: osa juoksijoista on niitä, jotka tulevat mukaan kavereiden houkuttelemana, erilaisten vedonlyöntien pakottamana ja niitä, jotka vain käyvät juoksemassa, ilman mitään sen kummempaa. En ole koskaan kuulunut mihinkään noista ryhmistä. Aloitin juoksemisen vuosia sitten suureellisen tavoitteen julkistamisella ja oman juoksuryhmän perustamisella, vaikka en ollut koskaan juossut yhtään lenkkiä. Ei se ehkä kovin viisasta ollut, mutta toimi.